HeiniRöyskö

Lontoon läheisyys

Palasimme Lontoosta muutama päivä sitten, ja osa minusta leijailee edelleen välillä Lontoo-Helsinki. Mikä onni, etteivät kriisiuutiset ole lannistaneet brittien rauhallista positiivisuutta, sivistynyttä tapaa olla! On ikävä massiivista vehreyttä, latvoihin asti kukkivia puita, sulavia pahoitteluja ja toivotuksia, edullisia intialaisia ruokia, rotujen kirjavuutta, vanhojen metroasemien kaakeleita. Tietenkin kyse on siitä, että olimme matkalla riittävän lyhyen ajan, ettei mikään alkanut kalvaa tai häiritä. Hetkinen, olen väärässä: Kuuma ja kylmä vesi tulevat useimmissa toileteissa hanoista, jotka ovat niin kaukana toisistaan lavuaarin laidoilla, että vedet eivät sekoitu, jolloin vaihtoehtoina on joko tehdä altaaseen oma pesuvesisekoitus tai käyttää jompaakumpaa hanaa erikseen. Päädyin kylmään veteen. Suihkussa taas kuuma ja kylmä vesi eivät sekoitu, vaan tuntuvat aivan kuin yhtä aikaa. Skitsofreenista. Vasemmanpuoleinen liikenne on myös jonkinlainen haaste, mutta jokaisella suojatiellä lukee: LOOK LEFT. (Miksi Suomessa ei muuten voisi lukea suojateillä: Katso oikealle. No, ei se sovi tänne. Pohjoisessa jokaisen on pärjättävä omillaan, katsottava kaikkiin suuntiin oman synkän sisunsa avustamana. Kyllä tämän yksin pärjäämisen ihannoinnin pitäisi loppua! Laitetaan lisää avustavia ohjeita sinne tänne liikenteeseen ja julkisiin kulkuvälineisiin niin johan alkaa tuntua mukavammalta.)

Parasta on maistella matkaa jälkikäteen. Nyt en tarkoita, ettenkö eläisi matkoja vahvasti myös paikan päällä. Vieras paikka on kuitenkin niin täynnä kaikenlaista informaatiota aisteille, että tätä yksityiskohtien kavalkadia jäsentelee ja kokee uudelleen useita kertoja. On toisenlaiset tuoksut rappukäytävissä, lattiapinnat, arkkitehtuuri, tavat kulkea julkisissa kulkuneuvoissa, pukeutumisen variaatiot jne. Tuoksut ovat tärkeitä. Pohdin aina matkoilla, mitkä uudet tuoksut muistuttavat aikaisempien matkojen tuoksuja. Ajatukseni matkaavat lapsuuden kirsikkamehu-kokemuksiin Itävallassa, kun juon kirsikkajogurttia Lontoon esikaupungissa. Puiston tuoksu ja suurten puiden lävitse siivilöityvä valo vie minut kesäiseen Belgiaan vuonna 1998.

Vieraassa ympäristössä on mielestäni tärkeää päästä, jonnekin missä voi tuntea yhteyttä paikallisten ihmisten kanssa. On ihanaa käydä kristillisessä seurakunnassa ja kokea se ihme, että vaikka en tunne kuin ehkä muutaman henkilön yhteisöstä tai vaikka en tuntisi ketään, on todellisuus, joka yhdistää. Rukoilla ihmisten kanssa, joilla on sama luottamus, sama kiitollisuus ja sama toivo. Tämä ei ole mitään ”läpäläpä-pakko-sanoa” – jargonia. Sitä ei tiedä, jos ei ole kokenut, ja jos sen on kokenut, sitä ei unohda koskaan. Tulee rauha vieraalla maalla.

Kaunista elämässä:
Saatchin galleria & Fulham Christ Church