HeiniRöyskö

Hänen Taivaallinen Korkeutensa ei ole myöhässä

Minun aikani on rajallinen. Huomaan sen merkeistä ihossa, tuntemuksina lihaksissa. Kehoni viestittää, että menen kohden jotakin, jossa keho rapisee. Kuolema ei ole normaalia, vaan kirous. Ihminen on luotu elämään ikuisesti, siksi kaikki meissä vastustaa kuolemaa.

Moni asia kuitenkin tuottaa positiivisen tuloksen kuoleman kautta: jotta vilja voisi kasvaa, täytyy siementen ensin kuolla. Äiti saattaa kehonsa kuolemalle alttiiksi synnyttäessään. Kristuksen täytyi kuolla, jotta Jumalaa vastaan tehdyt rikokset voitiin mitätöidä. Jeesus Nasaretilaisen kuoltua monet hänen seuraajistaan olivat sitä mieltä, että Jumala oli pahasti erehtynyt ja myöhässä, että kaikki oli ohi. He eivät ymmärtäneet, että kuoleman kukistaminen oli käsillä.

Elämämme pimein hetki saattaa olla aivan uudenlaisen elämän alku. Juuri sillä hetkellä, kun toivo elämäntilanteidemme tai itsemme suhteen on mennyt, Kristuksen ylösnousemusvoima on tarjolla. Tartu toivoon. Tartu käteen, joka ei syytä sinua. Nojaudu Häneen, joka antaa voiman muuttua. Antaudu Hänelle, joka antaa rauhan. Kristuksen antama rauha ei nouse rahasta, turvatusta työpaikasta tai rokotteiden vaikutuksesta, vaan Jumalan läsnäolon ja huolenpidon kokemuksesta.

Kaunista elämässä:
Lapseni. Ainokaiseni. Täyttä elämää, täynnä elämää.

Lahjoja jaossa

Aineellisen omaisuuden ohella on olemassa henkinen omaisuus, josta ihminen on vastuussa. Minulla on tiettyjä lahjoja, joita minulla on geneettisesti. Mutta minulla on myös lahjoja, joita olen saanut hengellisesti. Lahjojen Antaja on sama. No niin, minulla on lahjoja. Mitä sitten? Lahjoille voi määrittää suunnan. Niitä kutsutaan tavoitteiksi. Tavoitteiden takana on motiivi, joka uskoo jotakin tavoitteesta. Ihmisen elämää määrittävät hänen motiivinsa, sillä lahjoja voi käyttää hyviin tai huonoihin tarkoituksiin. Lahjat voivat myös jäädä käyttämättä, jopa tietoisesti. Olen rukoillut sitä, että ne lahjat, joita omistan, eivät jäisi käyttämättä. Tai etten käyttäisi, niitä vain itsekkäiden tavoitteiden havittelemiseen. Itsekkyys on pahasta, sillä se tekee yksinäiseksi. Aito välittäminen muuttuu hyötysuhteiksi ja todellinen yhdessä tekeminen pelaamiseksi. Jos taas alistaa lahjansa itseään suuremman palvelukseen, yksinäisyys katoaa. Ennemmin tai myöhemmin ihmisten välille syntyy aitoa kiitollisuutta ja lopulta kunnioitusta, jonka kohde on Jumala. Tästä syntyy paras tuotto, jonka henkisestä omaisuudestaan voi saada. On puhdas, tyydyttynyt olo.

Kaunista elämässä:  David Crowder Band\’s \”O Praise Him\”

Lontoon läheisyys

Palasimme Lontoosta muutama päivä sitten, ja osa minusta leijailee edelleen välillä Lontoo-Helsinki. Mikä onni, etteivät kriisiuutiset ole lannistaneet brittien rauhallista positiivisuutta, sivistynyttä tapaa olla! On ikävä massiivista vehreyttä, latvoihin asti kukkivia puita, sulavia pahoitteluja ja toivotuksia, edullisia intialaisia ruokia, rotujen kirjavuutta, vanhojen metroasemien kaakeleita. Tietenkin kyse on siitä, että olimme matkalla riittävän lyhyen ajan, ettei mikään alkanut kalvaa tai häiritä. Hetkinen, olen väärässä: Kuuma ja kylmä vesi tulevat useimmissa toileteissa hanoista, jotka ovat niin kaukana toisistaan lavuaarin laidoilla, että vedet eivät sekoitu, jolloin vaihtoehtoina on joko tehdä altaaseen oma pesuvesisekoitus tai käyttää jompaakumpaa hanaa erikseen. Päädyin kylmään veteen. Suihkussa taas kuuma ja kylmä vesi eivät sekoitu, vaan tuntuvat aivan kuin yhtä aikaa. Skitsofreenista. Vasemmanpuoleinen liikenne on myös jonkinlainen haaste, mutta jokaisella suojatiellä lukee: LOOK LEFT. (Miksi Suomessa ei muuten voisi lukea suojateillä: Katso oikealle. No, ei se sovi tänne. Pohjoisessa jokaisen on pärjättävä omillaan, katsottava kaikkiin suuntiin oman synkän sisunsa avustamana. Kyllä tämän yksin pärjäämisen ihannoinnin pitäisi loppua! Laitetaan lisää avustavia ohjeita sinne tänne liikenteeseen ja julkisiin kulkuvälineisiin niin johan alkaa tuntua mukavammalta.)

Parasta on maistella matkaa jälkikäteen. Nyt en tarkoita, ettenkö eläisi matkoja vahvasti myös paikan päällä. Vieras paikka on kuitenkin niin täynnä kaikenlaista informaatiota aisteille, että tätä yksityiskohtien kavalkadia jäsentelee ja kokee uudelleen useita kertoja. On toisenlaiset tuoksut rappukäytävissä, lattiapinnat, arkkitehtuuri, tavat kulkea julkisissa kulkuneuvoissa, pukeutumisen variaatiot jne. Tuoksut ovat tärkeitä. Pohdin aina matkoilla, mitkä uudet tuoksut muistuttavat aikaisempien matkojen tuoksuja. Ajatukseni matkaavat lapsuuden kirsikkamehu-kokemuksiin Itävallassa, kun juon kirsikkajogurttia Lontoon esikaupungissa. Puiston tuoksu ja suurten puiden lävitse siivilöityvä valo vie minut kesäiseen Belgiaan vuonna 1998.

Vieraassa ympäristössä on mielestäni tärkeää päästä, jonnekin missä voi tuntea yhteyttä paikallisten ihmisten kanssa. On ihanaa käydä kristillisessä seurakunnassa ja kokea se ihme, että vaikka en tunne kuin ehkä muutaman henkilön yhteisöstä tai vaikka en tuntisi ketään, on todellisuus, joka yhdistää. Rukoilla ihmisten kanssa, joilla on sama luottamus, sama kiitollisuus ja sama toivo. Tämä ei ole mitään ”läpäläpä-pakko-sanoa” – jargonia. Sitä ei tiedä, jos ei ole kokenut, ja jos sen on kokenut, sitä ei unohda koskaan. Tulee rauha vieraalla maalla.

Kaunista elämässä:
Saatchin galleria & Fulham Christ Church