HeiniRöyskö

In G** we trust ?

Vastuullisuus ja huolehtiminen eivät ole samoja asioita. Huolehtija eli huolien valtaama ihminen on oikeastaan lähellä fatalistia tai egoisti/narsistia. Olen joko ulkopuolisten voimien uhri (fatalisti) tai sitten vain minä voin hallita oikein tätä kaikkea ympäröivää todellisuutta, joten haluan hallita kaikkia mahdollisia asioita kaikissa mahdollisissa tilanteissa (egoisti/narsisti). Molempien ajattelutapojen keskiössä on ihminen, joka huolehtii ennen kaikkea omasta kestämisestään tulevaisuuteen liittyvissä tilanteissa. Mitä jos? JOS ja JOS? Huolehtiminen johdattaa pois tästä hetkestä kaikkiin niihin hetkiin, jotka ovat vielä tulematta. Tämä päivä on lastattuna kaikilla niillä mahdollisilla taakoilla, jotka eivät edes välttämättä toteudu.

Jeesus Nasaretilainen suhtautui huolehtimiseen erittäin torjuvasti. Itse asiassa Hän kielsi huolehtimasta (Matt. 6:25–34). Hänen mielestään luottaminen ei ole ihmiskeskeistä, vaan jumalakeskeistä. Ensimmäinen käsky ei sano, että ihminen on tärkein, vaan anna Jumalan olla tärkein. Jos Jumala on tärkein, myös Hänen arvonsa ja tapansa toimia ovat tärkeitä. Hänen kunnioituksensa johtaa vastuullisuuteen ja luottamukseen. (Monet muuten sanovat kunnioittavansa, mutta he eivät oikeasti tee niin. Teeskentely ja suoranainen valehtelu häpäisevät kristinuskoa päivittäin.) Kun siis minua Suurempi, Hyvä Persoona pitää sinusta huolta, kaikki minulle tapahtuva, vaikuttaa lopulta minun parhaakseni (Room. 8:28). Mutta eikö tämä ole naiivia? Ei. Luottamukselle perustuva elämä on esimerkiksi huomattavasti terveellisempää keholle kuin jatkuvassa huolehtimisen jännitteessä kärvisteleminen. Kokeile, niin huomaat eron. Lihasjännitykset laukeavat. Testaa yksi päivä luottamuksen asenteella ja toinen huolissa pyöriskellen.

Vastuullisuus tarkoittaa sitä, että ihminen on vastuussa omasta kehostaan, mielestään ja hengestään. Hän on vastuussa Jumalalle ennen kaikkea oman itsensä ja jälkeläistensä hyvinvoinnista. Ihmisellä on myös laajennettu vastuu koko maailmasta ja lähimmäisistä (1. Moos. 1). Ihminen ei ole itsensä tekijä: ihminen vastuussa Jumalalle, josta hän lähtöisin. Raamatun mukaan on olemassa hyvä ja huono tapa toimia, ja se huono tapa johtaa negatiivisiin vaikutuksiin suhteessa itseen ja toisiin ihmisiin. Hyvä tapa taas toimii suhteita eheyttävästi ja elävöittävästi. Hyvä ja huono taas paljastuvat 10 käskyssä (2.Moos. 20).

Ihmiseltä ei saisi ryöstää hänen henkilökohtaista vastuullisuuttaan. Näin tapahtuu, mikäli ihminen ei joudu vastuuseen omista valinnoistaan. Toisin sanoen ihmistä ei saisi pelastaa totuudelta, sillä totuus tekee vapaaksi. Ainoastaan totuuden kohdannut voi muuttaa suuntaa. Nuoren tulisi opetella käyttämään rahaa ilman, että vanhemmat aina maksavat lapsensa ulos omasta vastuullisuudestaan. Alkoholistin ja riippuvuussairaiden on annettava vajota alas sen jälkeen, kun he ovat kieltäytyneet ammattiavusta. Työkavereiden ei tulisi paikkailla tekemättömyyksiä tai mokia. Hyysääminen ylläpitää ongelmaa. Hyysääminen ei anna sen rajan tulla vastaan, joka voisi olla se vapauttava totuuden hetki. AA-liikkeen niin sanottu Iso Kirja kertoo upeasti näistä kuvaamistani periaatteista.

Kaunista elämässä:

Viivi ja Wagner (katso HS 22.4).

Turtana

Lukija-elokuva on mielenkiintoinen kokonaisuus lukutaidottomuuden häpeästä, julmuudesta ja nuoruuden rakkauden voimasta. Elokuva on melankolinen jopa sen onnellisimmissa kohdissa. Itseäni pysäytti salaisuuksien hallitsema elämä. Elää normaalia elämää pakosalla. Elää varpaillaan peläten paljastumisen häpeää, joka polttaa jokaisessa hetkessä. Aina on mahdollisuus, että ahdistava totuus paljastuu ja tulen häväistyksi. Kate Winslet näyttelee taidolla vanhaa, elämän kovettamaa naista. Elokuvassa tarkkanäköistä oli myös se, että elämässä juuri ne ihmiset, joita on paennut, saapuvat. Ja he saapuvat vieläpä silloin, kun et heitä odota.

Winsletin kanssa oscarista kisasi Anne Hathaway, jonka suoritus elokuvassa ”Rachel getting married” on kieltämättä erinomainen (, joskin huumeaddiktia on kyllä mielestäni helpompi näytellä kuin vanhaa, kaikkensa menettänyttä, naista.) Anne selviää mallikkaasti Kyminä, joka saapuu siskonsa häihin suoraan huumevieroituksesta. Elokuvassa on kuvattu uskottavasti Kymin haavoittuvaisuus, itseinho ja itsekkyys. Kymin äitipuolen sanat jäivät soimaan päähäni: ” Kym, sinun ei tarvitse olla pahoilla mielin, kun et anna muiden pahoittaa mieltäsi.” Niinpä. Mutta onhan se paha olo mukavampaa sysätä toisten niskoille. Elokuvassa näytetään myös oivallisesti, kuinka koko perheen energia pyörii sen heikoimman lenkin ympärillä. Virtahepo tallustelee talossa ja puutarhassa.

Molempien elokuvien henkilöhahmoja seuraa raskas menneisyys, joihin he ovat reagoineet molemmat omalla tavallaan. He ovat turtuneet, haudanneet ja silti mennyt ei jätä. Miksi? Koska menneisyydessä on ruumiita ja ihan konkreettisesti. Kuolleet ja surmatut ihmiset eivät palaa. On jotain lopullista ja se on turrutettava tai käsiteltävä jotenkin. Anteeksianto? Armo? Kuka voisi armahtaa ja kenet? Itselleen on kai vaikeinta antaa anteeksi. Siksi ihmisen on pyydettävä voimaa ja lupaa Ylhäältä. On kannettava vastuunsa, hyvitettävä se, minkä voi ja jäätävä armon varaan.

Kaunista elämässä:

Tuliaiset, joissa on ajatusta. Tuliaiset, jotka ilahduttavat pitkään. Kuvan vaate saapui Japanista 10 vuotta sitten. Kiitos iskä!

Peacemakers

Rauhantyö on mielestäni kunniakasta. Ehkäpä juuri siksi valitsin graduni aiheeksi uskontojen välisen dialogin. Uskonnot ovat arvojen pohjavirtaa, ne ovat maailmankatsomuksia. (Jokaisella ihmisellä on maailmankatsomus, vaikka hän ei tunnustaisikaan mitään virallista uskonnollista oppirakennelmaa.) Toisaalta jokaisen jotakin uskonnollista perinnettä tunnustavan ihmisen usko on hieman erilainen. Tämä johtuu persoonallisuuseroista, kulttuurieroista ja koulutuksellista/sosiaaliluokkaeroista. Uskonnoilla on omat uskonnolliset spesialistinsa, teologinsa, rabbinsa, imaaminsa, abbedissansa, karismaattiset johtajansa, jotka ovat yleensä enemmän perillä uskonnon tarkasta opillisesta tai ritualistisesta sisällöstä: he ovat usein kouluttautuneet tai jopa luoneet, muotoilleet uudelleen uskonkappaleita- ja harjoitteita. ”Riviuskovien” uskon sisältö voi vaihdella hurjasti. Suomen evankelisluterilainen kirkko on hyvä esimerkki: samaan kirkkoon kuuluu ateisteja ja jumalaan uskovia, naispappeuden kannattajia ja vastustajia, Raamatun ihmeiden kyseenalaistajia ja niiden vannoutuneita kannattajia. Kannatan tarkastelemaan kaikkia muitakin uskontoja/maailmankatsomuksia tältä pohjalta: uskonnon uskonkappaleet eivät vielä kerro paljoakaan jonkun yksittäisen ihmisen uskonnonharjoittamisesta (varsinkaan arjessa), uskonnolliset juhlapyhät ovat ehkä poikkeuksia (kaikki eivät muuten niitä vietä). Kannatan avointa uskontokeskustelua, mutta kunnioituksen hengessä.

Uskonto ei ole tabu mediassa, mutta media on luonut eri uskonnollisille traditioille stereotyyppiset paikkansa. Tällä hetkellä media pelkää muslimeja, ihailee itämaisia uskontoja ja new age -ajattelua, pilkkaa avoimesti jehovantodistajia ja karismaattisia kristittyjä (varsinkin, jos jälkimmäiset ovat amerikkalaisia). Poikkeuksia toki löytyy ja aivan menneiltä viikoilta. Mielestäni toimittaja Otto Talvio käsitteli rukousta kepeästi, mutta kunnioituksella, NYT-liitteen Mitä Nyt-palstalla (pääsiäisviikon numero).

Muslimeja pelkäävät ne, joiden oma maailmankatsomuksellinen identiteetti on heikko. Yleisesti ottaen muslimeille on luontevampaa puhua uskonnosta kuin perusluterilaiselle, joka pitää uskonnollisuuttaan ilmeisesti seksuaalisuuttaankin intiimimpänä alueena. Avoin ja varma suhde uskontoon voi olla säikäyttävää, varsinkin kun se pakottaa miettimään omaa maailmankatsomustaan. Muslimit eivät ole jokin yksi monoliitti, vaan islamkin on erilaista eri puolilla maailmaa; kulttuurialue ja sosiaalis-taloudelliset realiteetit mukaan lukien (Tosin arabialainen kulttuuri on jyrännyt alleen paljon muuta kulttuuriainesta. Nobelisti V.S. Naipaul kirjoittaa tästä oivallisesti ”Islamin äärillä” -kirjassaan). Kuinka moni tuntee hyvin vaikkapa islamin mystisen suuntauksen suufilaisuuden? Muslimit ovat muuten ihan ihmisiä hekin: suurin osa heistä on sattunut vain syntymään islamia tunnustavaan perheeseen. Tietysti on myös niitä, jotka ovat oman uskontonsa valinneet tai sitä vaihtaneet. Tämä on erittäin tärkeää: uskonnonvapauden ydin on siinä, että uskontoaan saa harjoittaa vapaasti, mutta uskontoa saa myös vaihtaa. Suhteita muslimeihin ei saisi Suomessa eikä Euroopassa määrittää monien muslimienemmistöisten valtioiden ihmisoikeuksia polkeva politiikka: juuri tuo huono politiikkahan ajaa ihmiset lähtemään!

Helsingistä on tulossa yhä monikulttuurisempi, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi hindujen määrä nousee. Intian vaurastuessa maa ei ole sekularisoitunut. Myös venäjänjuutalaisten määrä voi tulevina vuosina kasvaa, mikäli Venäjällä kansallismielisyys kuohahtaa. Ennustan, että tulevaisuudessa näemme vieläkin enemmän tarvetta erilaisten uskonnollisten kulttuurien käytännön dialogille: yhä useammissa päiväkodeissa, kouluissa, työyhteisössä ja asuinalueella eletään rintarinnan erilaisten sukupuolikäsitysten, ruokailutottumusten, juhlapäivien, hartaudenharjoittamisen, juhlapyhien kanssa. Se, kuinka kristillinen maa haluamme olla, on suomalaisten valinta. Kristillisyyden määritelmä on myös meidän käsissämme: annammeko Raamatulle arvovaltaa? Toivottavasti. Rauhantekijät ovat autuaita, ja heidät tunnistetaan Jumalan tyttäriksi ja pojiksi.

Kaunista elämässä:

Ahtisaaren ponnistelut kehitysmaiden nuorten työllistämiseksi. Se on tulevaisuuden suurimpia konfliktien ennaltaehkäisyhankkeita.

Y niin kuin …

Läheisiä ystäviä voi olla ainoastaan kourallinen. (Tässä suhteessa Facebook kertoo ainoastaan ihmisen kyvystä verkostoitua.) Hmm. suku on mielenkiintoinen. Jotkut heistä ovat läheisiä kuin ystävät. ” Paljon ystäviä – vähän ystävyyttä, tosi ystävä on enemmän kuin veli.” (Snl. 18:24) Voin käyttää tätä lausetta hyvällä omalla tunnolla, sillä minulla ei ole yhtään veljeä! Summa summarum: Sukulaisiaan ei voi valita. Ystävyys perustuu vapaaehtoisuuteen, eikä ystäväksi voi oikeastaan ryhtyä. Voi olla ystävällinen ja harjoittaa ystävällisiä tekoja, mutta ystävyyteen itseensä ei voi painostaa. Ystävyyteen kutsutaan, avataan ovi tulla lähemmäksi.

Aika on yksi paljastava mittari. Ystävyys kestää aikaa, lujittuu kuin betonilattia vuosikymmenten vaihtuessa. Minusta on hurmaavaa, että minulla on ystäviä, jotka ovat tunteneet minut jo yli 20 vuotta. Heillä on melkoinen Heini-perspektiivi. He ovat ajatusteni suhteen tarkkanäköisiä: he ovat kuulleet monet oivallukset ja ideat ennenkin. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua … …

Ystävyydessä ja elämässä rajat ovat tärkeitä. On tila, joka on vain minun ja Jumalan. On tila, joka on minun ja mieheni ja perheeni. On tila ystäville. Ihminen on jokin sortin venäläinen nukke, jonka sisältä paljastuu uudellen ja uudelleen uusi nukke. Tämä ei tarkoita, ettei voisi puhua hyvinkin julkisesti kipeistäkin asioista. Kaikkea ei kuitenkaan tule avata: helmet on pidettävä etäällä sikojen kakkakikkareista. Mielestäni on tärkeää, että jokaisella on olemassa piiri, jonka sisäpuolella on se yksityisyys, jonka haluaa jakaa vain läheisten ihmisten kanssa. Näillä yksityisyyden vyöhykkeillä ammennetaan voimaa, eheydytään kohtaamisissa, joissa voi tulla sillä hetkellä kannetuksi. Tällä en tarkoita vetäytymistä vastavuoroisuuden vastuusta, sillä ystävyys ei vain voi olla mitenkään yksipuolista tai perustua psyykkiseen riippuvuuteen. Ystävä ei voi koskaan olla korvike-äiti, sijais-isä tai muutoinkaan henkilö, joka kantaa pahan oloni tai edesottamuksieni seuraukset. Edellä kuvaamani henkinen hyväksikäyttö tappaa ilon ystävyyden ytimestä. Kun ilo katoaa, katoaa aito halu olla lähellä ja läsnä.

Kaunista elämässä:

Illat Kaarelassa.

Ylösnousemusta odotellessa

Vajaa vuosi sitten istuin isoäitini kuolinvuoteen äärellä. Oikeastaan isoäidilläni ja vuoteessa makaavalla lääkkeiden tokkuroittamalla vanhalla naisella ei ollut juuri mitään yhteistä. Virkeiden kasvojen sijaan silitin krohisevaa, elotonta päätä. Ja kuitenkin jotakin isoäidistäni oli huoneessa. Aivan kuin sielu olisi jo liukunut turpeesta ruumista etäämmälle. Mummin hautajaiset olivat toiveikkaat, levollisimmat hautajaiset, joissa olen koskaan ollut. Takana oli täysi, pitkä elämä.

Ystäväni Johanna kuoli vuonna 2006. Olen ikävöinyt häntä suunnattomasti viime viikkoina. Olen kaivannut Johannan rämähtävää naurua, notkeita liikkeitä huoneessa ja vilkasta katsetta, joka vangitsi taidollaan kuunnella. Johanna sopi lavalle, hän oli heittäytyjä tyyppiä. Muistan Johannan monissa eri rooleissa. Teinivuosilta mieleeni nousee leirikuvaelma. Johanna esitti tässä Kuninkaan pojan häät – näytelmässä vierasta, jolla ei ollut soveliaita häävaatteita. Johanna sysättiin pimeään syksyiseen yöhön ja minua vavisutti: hän oli uskottava näyttelijä.

Johanna on yhä vahvemmin läsnä oman poissaolonsa kautta. Mitä jäikään yhdessä kokematta! En saanut olla mukana Johannan häissä, en nähdä hänen lapsiaan tai päivitellä keski-ikää Karusellin terassilla. Johanna on jäänyt aikaan ennen IPhonea, tekstiviestikohuja ja globaalia lamaa. Hänen aikansa pysähtyi tammikuiseen yöhön: Johanna ei vanhene koskaan rypyille. Ihanan ryhdikäs ja kimmoisa Johanna! Hän pysyy monien miesten unelmissa kuolinvuoteelle asti. Kujeileva hymy vastaa tervehdykseen. Häivähdys Marilyniä, sipaus Sophie Lorenia.

Kaunista elämässä:

Johannan jälleennäkeminen, kun kuolema on lopullisesti poissa.

Goodfriday

Love me Baby, love Me! Miksi mediassa on niin paljon puhetta rakkaudesta, mutta niin minimaallisesti puhetta kunnioituksesta? Kunnioitus ei ole mitään ”Respect Cosa Nostra Godfather I-III ” - kamaa. Se ei ole pelolla kuorrutettua pokkurointia, alistamista tai vääryyksien sormien läpikatsomista. Ei. Kunnioitus on rakkauden selkäranka. Se on toisen ihmisen ainutlaatuisen persoonan arvostamista; sanoisin ihailemista matkan päästä. Kunnioitus ei astu mihinkään toisen elämässä lupaa kysymättä, merkkejä lukematta. Kunnioitus vierastaa symbioosia, sulautumista ja loisena elämistä.

Kunnioituksessa on kyse tasa-arvoisesta ihmisyydestä, jossa ollaan molemmat vastuussa sanoista ja teoista. Toisella ei ole toista enempää valtaa, mutta ei myöskään vastuuta. Ei voi olla niin, että toisella on kaikki valta ja toisella taas kaikki vastuu toisen tekemisistä. Juuri näinhän tapahtuu alkoholistiperheissä ja narsistissa ihmissuhteissa: toisen on kannettava minun paha oloni ja sen seuraukset. Kunnioituksen puute johtaa häpeättömyyteen, tunkeiluun ja väkivaltaan. Suosittelen Jipun kappaletta MUT MÄ PELKÄÄN EN (”Kuka teki minusta tän naisen” -albumilta). Ihmisoikeudet koskevat myös suomalaisia makuuhuoneissaan.

Kaunista elämässä:

Jipun aitous-genre.

Vapauden anatomia

Vapaus on sisäinen olotila. Olen sen verran eksistentialisti, että uskon vapauteen asenteena: kaikissa tilanteissa voin valita suhtautumistapani olosuhteisiin. Vapauden suurin vihollinen on mielestäni pelko, ei esimerkiksi fyysinen eristäminen. Pelko perustuu oletukselle, että maailmankaikkeus on paha ja sattumanvarainen. Ei ole ketään, joka lopulta välittäisi, mitä minulle tai läheisilleni tapahtuu. Minulle voi periaatteessa tapahtua mitä tahansa pahaa, eikä sillä ole mitään tarkoitusta. Minulta voidaan riistää kaikki. Tämä sattumanvaraisuuden taakka tekee yksinäiseksi ja johtaa käyttäytymään toisten ihmisarvoa loukkaavalla tavalla. Pelko ajaa itsekkääksi ja itsekeskeiseksi. Kaikki pyörii oman olotilan ja mahdollisten pettymysten ympärillä.

Kristinusko perustuu sille näkökulmalle, että Jumala hallitsee maailmankaikkeutta (Matt. 28: 18) ja Hän on hyvä, rakastava (Joh. 3:16). Jumala on historian Jumala, ajan Herra, joka liikkuu myös ajan ulkopuolella (Ilm. 3: 8). The Master of The Universe. Hyväntahtoisuus ei ole vain jotain toiveikkuutta ilman toimintaa, vaan se on mielekkyyttä, johon kietoutuu ajatus kaiken tarkoituksesta: ” Jumala johtaa kaiken niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa. ” (Room. 8:28 a).
Jumala ohjaa ennen kaikkia omiaan: niitä, jotka tahtovat uskoa Jumalan ilmoituksen (=Raamattu) todeksi ja soveltaa tätä todellisuutta omaan elämäänsä). Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen punnitsee ajatuksiaan, mielitekojaan ja toimintaansa jatkuvasti suhteessa Jumalan ilmoitukseen. Jumala kulkee niiden kanssa, jotka sallivat Hänen ohjata itseään.

Jumala ei ole joulupukki, IKEA:n katalogi tai valmismatka. Hänelle voi toki tehdä tilauksia, mutta Hän toimii omien periaatteidensa mukaisesti, joista 10 käskyä ( 2. Moos. 20) ja Jeesuksen elämä (Uuden testamentin evankeliumit) antavat mukavia pikku vinkkejä. Ihmisten rukouksethan ovat helposti kovin itsekeskeisiä: kaikkea mukavaa ja hyvää minulle ja läheisilleni, kiitos. Terapeutti Salme Blomstedt on sanonut mielestäni nasevasti, että ihmisen on ensin löydettävä itsensä, ennen kuin hän voi unohtaa itsensä. Psykologia auttaa ihmistä jäsentämään minuuttaan ja kokemuksiaan, mutta esim. psykoterapia ei voi vapauttaa ihmistä itsekkyydestä. Raamattu haastaa terveeseen itsekkyydestä luopumiseen: ”Joka varjelee elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:39). Elämän keskipisteessä ei olekaan enää minä, eikä pelkoni, joka sanoo: ” Minun on koko ajan hallittava kaikkia elämäni osa-alueita, muuten elämäni riistetään minulta. Siksi pyrin kontrolloimaan kaikkia tapahtumia. Minä tiedän parhaiten, mitä minun tulee tältä elämältäni saada.” Mutta kun elämää ei voi hallita. Ja näin ihminen päätyy elämään pelkojensa ohjaamana, sillä se mitä pelkäämme, se hallitsee meitä.

Vapaus syntyy siitä, että elämän keskiössä ei ole Minä vaan Jumalan HYVÄ tahto. Vapaus perustuu luottamukselle ja toivolle asioiden hyvästä lopputuloksesta. Helvetillinen elämä perustuu epäluottamuksen ja näennäisen kontrollin varaan, jota sitten yritetään keventää mm. päihteillä tai muilla pakokeinoilla. Elämää ei voi hallita, mutta Jumalan hyvän tahdon voi antaa hallita omaa elämäänsä.

Kaunista elämässä:

Ystäväni Ulla & Pekka ja kasvava elämä.

PMMP:n viemää

Olen mieltynyt lauluihin, joissa on melankolinen sävelmä ja toiveikkaat sanat. PMMP suosii pääosin päinvastaista: iloinen sävelmä on lähinnä kermavaahtopyörre pilaantuneen maksalaatikon päällä. Rallatuksesta ei seuraa iloista tunnelmaa vaan synkkä matka, joka laittaa huutamaan. Toinenkin vaihtoehto yhtyeeltä löytyy.  Surullista melodiaa syventää synkeän haikea runo. Miksi pidän PMMP:stä? Yritänkö ehkä leimautua jotenkin enemmän tiedostavaksi, kun kerron kuuntelevani PMMP:tä? Pikemminkin päinvastoin: olen ihminen, joka kerta toisensa jälkeen ajautuu kuuntelemaan ”lista ykkösiä”; se ei kerro mistään originaalista musiikkimausta. PMMP:llä on kuitenkin suuri tehtävä. Paula ja Mira laulavat tämän maailmanajan itkuvirret. He heittäytyvät kaikkien meidän muiden puolesta. He valittavat, vaativat, huutavat ja kiristävät.

Veden varaan on lamalevy, sanoi kuka tahansa muuta, (paitsi että nyt ei ole markkaa, mitä kelluttaa). Luoti ja Vesala ovat lama-ajan teinejä, kyllä ne tietää miltä lama haisee. Lama haisee vaivautuneilta uutisankkureilta, viinalta, hallituksia syytteleviltä toimitusjohtajilta, kulissien huojunnalta liitoissa, joilta työ vei kaiken ajan ennen yt-neuvotteluja. Mutta ei PMMP kerro näistä asioista, vaan siitä, mikä tapahtui aikaisemmin, mitä sattui ennen kuin ruumiit nousivat pinnalle kellumaan. PMMP laulaa katkeroitumisesta, lannistumisesta, täyttymättömyydestä, kostosta ja kuolemasta. Ja kaikesta tästä minä-keskeisesti (kahta biisiä luukuun ottamatta) Oi Mira ja Paula, aikamme peili ja meikkilaukku. Minä tiedän! ja Minä tunnen! – aikakausi, loppuuko se ikinä? Vähän huulikiiltoa vielä, please. PMMP on ihku.

PMMP on onkinut sirkuksen visuaalisen maailman levyynsä. Sirkus viestii pinnallisuuden ja lapsekkuuden ajan lopusta, varsinkin kun kontrastina on kansikuvassa hukkuneet morsiamet. Pahimmillaan sirkus on tyhjää liikettä, loukkaantumisia ja erilaisuuden sietokyvyttömyyttä, arvohattaraa. On maskeja, temppuiluja, rummutusta, kummajaisia ja ilmassa kelluntaa. Kyllä laman lapset laman hajun tuntee: tyhjän myynnin, roskalainat ja suuromistajien kaikkien keinojen kotelot. Ilveilijät esiin! Levy loppuu sanoihin: ” Ei näy mitään.” Juuri siltä lama haisee.

PMMP on kiinnostava siksi, että se on aikansa kuva ja jälki. On aika surra autioituvia kyliä, on aika huomata, miten yksinäiseksi itsekkyys ja itsekeskeisyys ihmisen muovaavat. Kaikesta tästä PMMP tekee sen käytännön johtopäätöksen, että ihmiset ovat paskiaisia, ja nyt on aika auttaa kodittomia eläimiä (virallisten PMMP:n tuotteiden tuotosta luovutetaan 20 % eläinsuojeluun). Olen samaa mieltä, ihminen on paha ja halpoja messiaita on paljon tarjolla (Juudaksen kirje on yksi lemppareistani Raamatussa).

Mutta silti, kuka suojelisi ihmistä omalta pahaltaan?

Kaunista elämässä:

P ja M.

Paljaammaksi

Suostuin kymmenen vuotta sitten mieheni seurusteluehdotukseen, sillä hänen persoonansa oli valloittanut minut. Hän on ainutlaatuinen yhdistelmä hulvatonta mielikuvitusta, herkkyyttä ja jämäkkyyttä.

Avioliitossa eläminen on tavattoman palkitsevaa. Ei tarvitse nukkua yksin, on hyvää keskusteluseuraa, fyysisiä nautintoja, yhteisiä projekteja ja niin edelleen. Yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. Avioliiton sudenkuopat liittyvät pitkälti ihmiseen itseensä, eivät ensisijaisesti toiseen. Mitä tällä tarkoitan? Aviomieheni kertoo siitä, millaisen seuralaisen olen kelpuuttanut rinnalleni. Hän ei ole minun jatkeeni, mutta se tapa, jolla annan kohdella itseäni, kertoo minusta.

Avioliittoon kuuluu liittyminen yhteen ihmiseen, mutta monilla meistä näyttää olevan intiimejä liitoksia sinne ja tänne. Jotkut ovat juuttuneet vanhempiinsa, toiset sukuunsa, kolmannet ystäviin, uskonnolliseen johtajaan, työkavereihin ja niin edelleen. Tätä henkistä uskottomuutta voi kai jatkua loputtomiin, mutta mitään hyvää siitä ei käsittääkseni seuraa avioliitossa = puoliso jää jatkuvasti kakkossijalle.

Avioliiton haaste on siinä, kuinka hyvin kestää henkistä alastomuutta. Vain paljaana voi tulla todella kosketetuksi, rakastetuksi omana itsenään. On oltava paljas, ei jatkuvasti varuillaan tai sairaalloisen valpas. Olen toistuvasti sanonut tuttavilleni, että luulin olevani erittäin helppo, mukava ja epäitsekäs ihminen, kunnes menin naimisiin. Paljaana myös ne asiat, joita pystyn peittämään esimerkiksi työyhteisöltäni, tulevat näkyviin. Kyllä avioliitossa voi myös toipua elämän vaikeuksista, mutta avioliitto on vain väline, ei liikuttaja. Liikuttaja ja Parantaja on itse Jumala.

Kaunista elämässä:
Mieheni. Eilen sain (kaiken rakkauden lisäksi) hajuvettä ja vaaleanpunaisia tulppaaneja.

1930’s in my mind

2000-luvun alkumetreillä kirjoitin eräässä kolumnissani, että aikamme alkaa muistuttaa 1930-lukua: oikeisto vahvistaa asemiaan ympäri Eurooppaa. Osuin oikeaan. Mutta en arvannut, että muitakin yhtymäkohtia olisi tulossa. Kun myöhemmin luin Emmanuel Toddia (Imperiumin jälkeen, 2003), havahduin: USA:n satojen miljardien alijäämäinen kauppatase ei voi jatkua loputtomiin (tällä hetkellä 700 mrd. dollaria). Maailmassa vahvoilla ovat Kiina, Intia (kaikesta huolimatta) Brasilia ja Venäjä (raaka-ainemahti anyway), mutta ennen kaikkea Kiina. Kiinalaiset säästävät, rahoittavat USA:ta ja haalivat raaka-aineita Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Suomen kannattaisi ostaa nyt öljyä (kuten kiinalaiset tekevät): kohta sen hinta nousee.

Laman varjopuoli on ”riistäjien” ja ”loisten” vaino. Syyllisten etsintä ja ajojahti on jo alkanut. Olemme jälleen 1930-luvun yhtymä kohdissa. Rikastuneiden teot punnitaan ja muukalaisiin on kammottavan helppoa kohdistaa omia turhautumia ja näköalattomuutta. Ja mitä minä ehdotan. Mennään viisauden lähteelle. Pannaan peli poikki ja käyttäydytään kunnioittavasti, oikeudenmukaisesti ja ollaan lähdekriittisiä. Lähdekritiikillä tarkoitan henkilökohtaisen valheiden ja huhujen katkaisuhoidon harjoittamista: internetissä totuus on hyvin suhteellinen käsite, joten kannattaa ottaa selvää, mistä lähteestä väitteet ovat. Protektionismin sijaan kannattaisi olla antelias, auttaa köyhiä lähimmäisiään. Miksi? Ensinnäkin siksi, että jokaisella ihmisellä on yksi yhteinen ominaisuus: ihmisarvo = korvaamaton oikeus olla olemassa ja elää inhimillistä elämää. Toiseksi kannattaa aina sijoittaa pitkänaikavälin asioihin. Esimerkiksi kehitysmaiden satojen miljoonien työttömien nuorten kohdalla se tarkoittaa satsausta ammatilliseen koulutukseen ja laadukkaaseen nuorisotyöhön. Kannattaa olla viisas. Onnelliseksi ei tulla rikastumalla, vaan jakamalla ja käyttämällä niitä lahjoja toisten hyväksi, jotka ovat itselle luontaisia. Se tyydyttää.

Kaunista elämässä:
Antti Pentikäinen. Antti on kutsuttu Obaman sparrausryhmään. ” Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella.” Näin kovassa huudossa ovat suomalaiset osaajat, rauhantekijät.